3.3.1 Tutkimustieto ja muu näyttö

Velvollisuus ottaa huomioon tutkimustieto ja muu näyttö vahvistaa periaatteen, että terveydenhuollossa tulee käyttää näyttöön perustuvia menetelmiä. Periaate ilmenee myös terveydenhuoltolain 8 §:n 1 momentista, jonka mukaisesti terveydenhuollon toiminnan on perustuttava näyttöön ja hyviin hoito- ja toimintakäytäntöihin sekä oltava laadukasta, turvallista ja asianmukaisesti toteutettua. Tutkimustiedon ja muun näytön huomioiminen liittyy erityisesti lääketieteellisten seikkojen arviontiin, mutta se voi koskea myös esimerkiksi eri hoitovaihtoehtoihin liittyviä kustannuksia. 

Palkon suositusten perustaksi pyritään ottamaan paras saatavissa oleva tieto. Valmistelussa

arvioidaan päätöksenteon tueksi käytettävissä olevien tutkimusten luotettavuus, tulosten merkittävyys potilaiden hoidossa, tiedon epävarmuus sekä tiedon siirrettävyys kotimaiseen hoitokäytäntöön ja potilasryhmään. Tutkimustiedon hyödyntämistä helpottaa, jos käytettävissä on laadullisesti hyvin tehty systemaattinen kirjallisuuskatsaus, jossa on kriittisesti arvioitu niin tutkimuksiin sisältyvä harhan riski, tiedon epävarmuus kuin tiedon siirrettävyys kansalliseen toimintaympäristöön.  

Terveydenhuollon menetelmien arvioinnissa on huomioitava, onko kyseessä uusi menetelmä, jonka käyttöönottoa harkitaan vai jo käytössä olevan menetelmän arviointi. Käyttöönottoa harkittaessa tutkimustietoa on usein hyvin vähän, se saattaa olla epävarmaa ja tulosten tulkintaa voi leimata toiveikkuus. Käytössä olevien menetelmien vertailussa tutkimuksia voi olla paljon, mutta niiden tieteellinen laatu saattaa vaihdella, ja tulosten luotettavuus sekä siirrettävyys Suomen kansalliseen toimintaympäristöön voi olla rajallinen. Muissa maissa tehdyn tutkimuksen tulokset eivät ole sellaisenaan siirrettävissä Suomen terveydenhuoltojärjestelmään. Eri maiden kliininen käytäntö vaihtelee eri syistä, joita voivat olla mm. erilainen lainsäädäntö, osaamistaso, koulutustausta, resurssit tai hoitokäytäntöjä ohjaavien suositusten velvoittavuus.

Uutta terveydenhuollon menetelmää tulisi aina tutkia vertaamalla sitä parhaaseen käytössä olevaan menetelmään, ei mihin tahansa käytössä olevaan. Parasta mahdollista tietoa saadaan satunnaistetusta tutkimuksesta, mutta menetelmien vaikutuksia ei aina ole mahdollista tutkia tällä tavalla. Esimerkiksi harvinaisten sairauksien lääkkeitä tai muita hoitomenetelmiä tutkitaan usein ns. havainnoivissa tutkimuksissa, joissa ei ole vertailuaineistoa tai joiden tuloksia vertaillaan ns. historialliseen tietoon taudin kulusta. Monikansallinen monikeskustutkimus voi kuitenkin mahdollistaa myös laadukkaat satunnaistetut tutkimusasetelmat näissäkin tilanteissa. Menetelmän ns. arkivaikuttavuuden selvittämisessä voidaan hyödyntää myös terveydenhuollon tietojärjestelmistä saatavaa tietoa (real world data), mikäli sellaista on käytettävissä.

Tutkimuksen pätevyyttä eli validiteettia arvioitaessa ratkaistaan ensin, voiko tuloksiin luottaa. Pätevyyttä arvioidaan kahdelta kannalta. Ensin arvioidaan, onko tutkimusasetelma pätevä, jotta tuloksiin voidaan luottaa ja seuraavaksi, onko sen toteutus pätevä, jotta tutkimuksen tulokset ovat käyttökelpoisia. Jos tutkimusasetelma tai sen toteutus eivät ole päteviä, ei ole mahdollista luotettavasti arvioida tutkittavan menetelmän vaikuttavuutta. 

Jotta tutkimusasetelma on pätevä, sen tulee vastata tutkimukselle asetettuja tavoitteita: mittaako tutkimus sitä, mitä sen avulla on tarkoitus selvittää. Tämä edellyttää että, esimerkiksi käytetyt mittausmenetelmät mittaavat juuri sitä ilmiön ominaisuutta, mitä on tarkoitus mitata. Tutkimusasetelman pätevyys on hyvä silloin, kun tutkimuksen kohderyhmä ja valitut tutkimusmenetelmät ovat tehtyihin tutkimuskysymyksiin nähden oikeat. Tutkimuksen toteutus puolestaan on pätevä silloin, kun tutkimuksessa todettujen erojen voidaan luotettavasti todeta johtuvan vain niistä tekijöistä, joiden vaikutuksia tutkimuksessa selvitetään. Tällöin tuloksia sekä niiden tulkintaa sekoittavat tekijät on pystytty hallitsemaan ja harhan vaikutus on pieni.